Pyhäinpäivän aattona, vuosi sitten, kannoin kohdussani pientä vauvan alkua, suurta rakkautta.
Minulla on ikävä sitä todellista onnea, hykertelevää intoa ja salaperäisyyttä. Tulevaisuuden suunnitelmia ja helliä tuutulaulujen sulosävelmiä.
Tuo pieni olisi pian 7kk ikäinen. Joko kääntyisit vatsallesi? Mitä taitoja olisit oppinut?
Huomenna pyhäinpäivänä sytytän kynttilän. Haluan muistella sitä lyhyttä aikaa, elämäni onnellisinta.
"Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan
Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti